Takaisin omalle polulle

Joitakin vuosia sitten valitsin toisen tien. Käännyin elämässäni polulle, joka johdatti pois sen hetkisestä elämästäni. Pois pinnallisuudesta, puolusteluista, tekosyistä. Valitsin polun, joka vei minut kohti hankalia tunteita, oman itseni tutkimista, elämänkaareni tarkastelua, varjojen valaisemista.

Valitsin lähteä muuttamaan itseäni siitä, jollaiseksi olin tullut. Jossakin sisälläni oli pieni liekki, joka kertoi, ettei kaikki olisi niin kuin olin kuvitellut. Etten minä olisi sellainen, jollaiseksi itseni silloin tunsin. Ettei elämäni olisikaan sitä miksi sen olin uskonut.

Olin niin kauan yrittänyt olla jotakin, olla kaikille kaikkea, olla jokin muu mikä oikeasti olin. Olin vahva, pärjäävä ja minulla oli kaikki narut tiukasti käsissäni. Syvällä sisälläni kuitenkin surin, kun kukaan ympärilläni ei nähnyt minua oikeasti eikä ymmärtänyt, että olisin tarvinnut jotakin. 

Kun lopulta uuvuin ja putosin pohjamutiin, tein päätöksen olla itse itselleni se auttaja ja lähteä hakemaan tukea ja antautua muutokselle, mikä se olisikaan.

Lapsi ja teini sisälläni riemuitsivat, mutta aikuinen minäni oli kauhuissaan.

Yhä olen tuolla muutoksen polulla. Joinakin päivinä kulku on hankalampaa rämpimistä, ja toisinaan auringossa tanssahtelua, mutta tämä polku on se, jolla tahdon kulkea. Ja sillä polulla siirtyy oma perimäni eteenpäin.

Me emme ole millään tavalla vastuussa siitä, miten meitä on lapsina kohdeltu. Mutta aikuisina meidän tulee ottaa vastuu siitä, ettemme siirrä omia traumojamme lapsillemme.

Tahtoisitko sinä saada tukea omalle polullesi?