Ponnistus pohjamudista - Minä olen vihdoinkin minä

25.09.2020

To know thyself is the beginning of wisdom

Sokrates

Oli aika, jolloin oli koti jota sisustin, ihana pieni lapsi ja toive toisesta, vierellä kumppani, matkustelua, kiva työ, ystäviä, ja elämä rullasi eteenpäin. Jossain sisälläni silloin tällöin kuiski hento ääni ja jos tahdoin pysähtyä kuuntelemaan, kuulin sen hiljaiset sanat "tahdotko tämän oikeasti?"
Mutta enpä juuri pysähtynyt kuuntelemaan. Kunnes minut pysäytettiin. Tuli se päivä, kun purskahdin itkuun palaverissa pomoni kanssa, ja sen jälkeen uudelleen työhuoneessani enkä saanut itkua loppumaan.

En ollut tajunnut miten uupunut olin ollut usean kuukauden ajan. Ja sitten kaikki vyöryi päälle voimalla; ja pelotti, hävetti, suretti, väsytti. Minä vahva joka aina jaksoin, tein ja hoidin, olinkin yhtäkkiä täysin heikkona ja haavoittuvaisena. Joku minua suurempi istutti minut aloilleen, pysäytti ja antoi mahdollisuuden tarkastella elämääni.


Olen puhunut tästä ajankohdasta elämässäni "heräämisenä". Heräsin pitkästä unitilasta todelliseen elämääni ja aloin tutkimaan millainen se elämäni oikein oli ja millaisen siitä tahdoin. Ratkaisukeskeisenä lähdin tarttumaan ongelmiin ja etsimään niihin vastauksia. Erosin toimimattomasta parisuhteesta, aloin sinkkuäidiksi, siinä sivussa myös pikarakastuin, särjin sydämeni, deittailin, kiinnostuin mm. astrologiasta, mutta kaiken keskellä aloin tutustumaan itseeni oikeasti ehkä ensimmäisen kerran siihen astisessa elämässäni.

Suurin oivallukseni oli, että olin elänyt elämääni ajelehtimalla. En ollutkaan itse ohjaimissa, vaan valinnat ja kuljetut polut olivat perustuneet minuun istutettuihin ajatusmalleihin, uskomuksiin ja toisten toiveisiin. Hyvää tarkoittaviin sellaisiin toki. Olin tietysti luullut että ne ovat minun omiani. Kunnes aloin kyseenalaistamaan niitä, ja varsinkin itseäni. Kuka oikeasti olinkaan? Kuka oli se nainen joka oli rakentanut itselleen sen elämän, ja varsinkin huimat suojamuurit ympärilleen? Nainen, joka koki maailman aika mustavalkoisena, joka oli taipuvainen tuomitsemaan herkästi, joka oli kasvanut syyllistämään itseään?

Miksei tämä nainen tuntenut itseään onnelliseksi, vaikka kaikki oli ollut "ihan hyvin"?

Löytöretki itseeni oli hyvällä alulla, kun elämä heitti minut uuteen mullistavaan vaiheeseen, joka tuli ravistelemaan minua ytimiä myöten. Tämä aiempi herääminen oli pientä siihen verrattuna. Sitä en tietenkään silloin tiennyt. Kohtasin sydämen rakkauden, ihmisen jonka kanssa tahdoin alkaa kulkea samaa matkaa, ja hupsista vain pian meillä olikin kuuden hengen uusperhe tasapainoiltavana. Lyhyessä ajassa tapahtui todella paljon ja olin aivan uuden edessä. Vastuunkantajana minä helposti otinkin roolin kannatella koko perhettä ja pitää kaikki langat käsissäni. Kunnes taakka alkoi painamaan liikaa, ja tuli aikoja jolloin en voinut missään hyvin, en töissä enkä kotona, en omissa nahoissani. Vähitellen putosin yhä syvemmälle, jotenkin hukkasin itseni. Tai sen joka luulin olevani.

Syvyyksissä oli epämiellyttävää, pimeää ja yksinäistä olla. Halusin pois sieltä.

Alkoi jälleen itseen tutustuminen uudelleen, ja tällä kertaa kuljinkin ikään kuin kaiken alusta, syvistä pohjamudista oppien. Kaiken kaaoksen ja kivun keskellä aloin kysellä itseltäni mm. tällaisia kysymyksiä:

Mikä on minulle niin tärkeää, että tahdon siitä pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä?
Mitä olen oikeasti tullut tänne maan päälle tekemään ja olemaan?
Mitä uskomuksia olen kantanut mukanani ja mistä niistä tahdon eroon?
Mitkä tunteet ovat omiani ja mitä tunnelukkoja olen perinyt?

Ja tärkeimpänä oli alkaa havainnoimaan miksi reagoin tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla. Sitä kautta pääsin käsiksi siihen, millainen oikeasti olin. Ja siten opin ymmärtämään miksi minusta oli tullut sellainen kuin olin.

Sen jälkeen olikin kysyttävä itseltäni tahdoinko olla sellainen kuin silloin olin vai jotain muuta.

Pohjamudissa rämpiminen oli uuvuttavaa ja usein tuntui, ettei poispääsyä ollut edes näkösällä. Mutta olin päättänyt muuttua. Nostamiseen tarvittiin muutakin kuin vastauksien hakemista kysymyksiin. Olen saanut suunnattoman paljon itseymmärrystä erilaisista kehoterapioista, opiskelemalla mielen voimaa, tunnelukkoja, tunneperimää. Luin paljon, ahmin podcasteja, ja kehitin itseäni monella tavoin. Kuorin itseäni kuin sipulista kerroksia. Vanhat taakat, uskomukset ja ajatusmallit saivat jäädä.

Pikkuhiljaa aloin tekemään muutoksia, en vain pääni sisällä, vaan myös olemiseeni ja elämääni. Ehkä ne eivät olleet kovin näkyviä aluksi muille, mutta itselle pienilläkin muutoksilla oli valtava voima. Uudenlaiset ajatus- ja toimintamallit auttoivat toimimaan eri tavalla esimerkiksi konfliktitilanteissa. Ja kun minä toimin eri tavalla kuin aiemmin, tilanteet myös etenivät eri lailla.

Silti vieläkin käy niin, että voin pudota samoihin haavoihin, joku pieni asia triggeröi yhtäkkiä megalomaanisesti ja olen samoissa vanhoissa käytösmalleissa, täysin egon vietävissä. Se on niin tuttua, mieli löytää tien takaisin hyvinkin helposti. Mutta yhtä hyvin se löytää sieltä nyt myös pois.

Rakkaus parisuhteessa on ollut useasti koetuksella, kun kummankin tunnelukot triggeröityvät toisen tekemisestä tai tekemättä jättämisestä ja peilaamme omia traumojamme toisistamme. Näin jälkeenpäin ymmärrän hyvin miksi me löysimme toisemme, mitä tämän suhteen on tarkoitus kummallekin opettaa.

Kaiken tämän ponnistelun ja räpiköinnin palkintona olen oikeasti löytänyt sen kuka olen tänne tullut olemaan ja hyväksyn itseni kaikkine vikoineni ja puolineni. Siltikin itseni kehittäminen ja elämän opiskeluni jatkuvat yhä.

Ja tänä päivänä voin myös sanoa, että oikeasti rakastan itseäni tällaisena kuin olen. Sitä pidän isona saavutuksena.

Ja niin pitävät ex-suorittaja ja ex-kontrollifriikki sisälläni myös. He ovatkin joutuneet tutustumaan ihan uuteen persoonaan minussa, Lempeyteen.

Miten sinä olet ponnistanut mutapohjasta ylöspäin?

<3 Taru